Pörssiklubi päätti 9.11. käydyssä äänestyksessä virallisesti hyväksyä jatkossa jäsenikseen naisia. Aiemmin tänä vuonna niin ikään vain miehistä koostunut Keskiviikkokerho kutsui ensi kertaa jäsenikseen myös naisia. Sen sijaan 145-vuotiaalla Suomalaisella Klubilla ei tiettävästi ole suunnitelmia naisten jäsenyyden mahdollistamiseksi. Vuoden kuluessa tapahtuneet muutokset kuitenkin osoittavat, että “herrakerhojen” aika on vihdoin tulossa tiensä päähän. Ja hyvä niin.
Miksi sillä on väliä, ketkä pääsevät jäseniksi juuri mainittuihin klubeihin? Siksi, että vaikkapa Keskiviikkokerhossa tai Läskisoosiklubissa luodut suhteet vaikuttavat vallankäyttöön sekä politiikassa että yritysmaailmassa. Vaikutus tapahtuu jäsenten asenteiden kautta: kun keskustelee vain hyvin samankaltaisista taustoista tulevien ihmisten kanssa, näkemykset ja ymmärrys maailmasta yksipuolistuvat. Se, jos mikä on vahingollista, kun pitää tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat koko yhteiskuntaan. Myös henkilösuhteilla on väliä: esimerkiksi Mari Kiviniemen pääministerikauden lyhyyttä on selitetty miesverkostojen tuen puutteella.
Moni on keksinyt verrata herrakerhoja Ompeluseuraan, joka on ainakin toistaiseksi vain naisille rajattu verkosto työpaikkailmoitusten, palvelusuositusten ja työelämän vertaistuen jakamiseen. Miksi naisilla saa olla työelämäverkosto, mutta miehillä ei? Vastaus on yksinkertainen: Ompeluseura pyrkii valtarakenteen muuttamiseen ja yhteiskunnan tasa-arvon lisäämiseen. Suomalainen Klubi kaltaisineen taas pitää yllä epätasa-arvoista nykytilaa. Ompeluseuran keskusteluissa pohditaan usein kysymyksiä siitä, miten varmistaa tulevansa kohdelluksi tasavertaisesti rekrytoinnissa perheenlisäyksestä huolimatta tai miten pyytää esimieheltä sama palkka kuin samaa työtä tekevä mies saa.
Osa herrakerhojen puolustajista pitää kerhoja tarpeellisina siksi, että miehet kaipaavat paikkoja, joissa voi keskustella vapaasti muiden miesten kanssa. Tietysti jokainen meistä kaipaa elämäänsä erilaisia sosiaalisia ympyröitä ja läheisiä suhteita. Jokaisella on myös oikeus valita ne ihmiset, joiden kanssa vapaa-aikansa haluaa jakaa. Jos kyseessä olisi vaikka tikkakerho, ei sukupuolikysymys olisi yhtä kriittinen. Ongelmallisen käsillä olevasta tilanteesta tekee se, että suljettu kerho liittyy nimenomaan työhön, politiikkaan ja taloudelliseen etuun. Miksi siis juuri tässä yhteydessä toinen mies koetaan edelleen turvallisimpana – jopa ainoana mahdollisena – keskustelukumppanina?
Syyt ovat syvällä kulttuurissa, kasvatuksessa ja historiassa. Esimerkiksi taiteessa ja viihteessä nainen on kautta aikojen esitetty lähinnä kohteena – milloin himon, milloin huolenpidon. Tätä ajattelua edustaa jopa Pörssiklubin puheenjohtaja Wardin äänestyksen jälkeen antama lausunto siitä, että naiset “tuovat virikkeitä” keskusteluun. Tavallaan ei siis ole ihme, että miesten on vaikea mieltää naiset ensisijaisesti tasavertaisiksi keskustelukumppaneiksi, jos kulttuuri ympärillä viestittää kaikkea muuta. Kasvatustieteen tutkimuksista taas tiedämme, että jo aivan pieniä lapsia kasvatetaan eri tavoin riippuen siitä, mitä sukupuolta he ovat, usein alitajuisesti. Suomessa jotakin osaa kysymyksessä näyttelee varmasti myös sotatraumojen aiheuttama puhumattomuus, joka on voinut periytyä isältä pojalle ja jopa pojanpojalle. (1) Nämä pinttyneet sukupuoliroolit – “mies ei puhu”, “tunteellisuus kuuluu vain naiselle” – vaikuttavat haitallisesti meihin kaikkiin, ja erityisesti niihin, joiden identiteetti ei sovi binääriseen sukupuolijaotteluun lainkaan.
Keskiviikkokerhon puheenjohtajan Johannes Koroman kesäiset kommentit naispuolisten henkilöiden kutsumisesta kerhon jäseniksi puhuvat karua kieltään: ”Ei kukaan ole vastustanut sitä, mutta ei kukaan ole oikeastaan ottanut sitä esille.– Nyt vain päätettiin, että tehdään tämä päätös.” Lauseet ovat kiertoilmaisuja sille, että kerhon imago ei enää kestä muiden kuin miesten sulkemista ulos. Sille ei yksinkertaisesti ole mitään kestäviä perusteita. Ne kertovat myös siitä, että muutospaineen on tultava ulkoa. Toistaiseksi esimerkiksi Suomalaisen Klubin ahdasta jäsenkäytäntöä ovat näkyvästi lähteneet klubin jäsenistä vastustamaan vain imagotietoiset kokoomuksen johtohahmot. Heidän kannaltaan ajoitus oli kuitenkin lähinnä kiusallinen, sillä kokoomus päätti vain päiviä ennen johtonsa ulostuloa asettaa hallituskumppaniensa miellyttämisen johdonmukaisen naisten ja tyttöjen oikeuksien edistämisen edelle.
Päätösten laatu paranee, kun niitä tekemässä on monimuotoinen joukko ihmisiä. Siksi viimeistään nyt jokaisen yhteiskunnallista vaikutusvaltaa kanavoivan kerhon, klubin ja johtoryhmän pitäisi tehdä voitavansa syrjivien käytäntöjen lopettamiseksi. Myös seuraavalla hallituksella riittää työtä sukupuolten tasa-arvon edistämisessä lähtien translain uudistamisesta, muunsukupuolisten oikeuksien parantamisesta sekä perhevapaajärjestelmän päivittämisestä.
Yksittäiset kannanotot ja kauniit sanat eivät riitä. Tarvitaan konkreettisia tekoja ja yhteiskunnallisen asenneilmapiirin totaalinen muutos, sellainen, johon esimerkiksi Suostumus2018-kampanja ja #metoo-liikekin tähtäävät. Siihen saattaa mennä sukupolven verran aikaa, mutta varmaa on se, että ilman pitkäjänteistä työtä tasa-arvon hyväksi muutosta ei tapahdu.