Kohut ja kriisit ovat osa politiikkaa, eikä sellaisen silmään joutuneen osa ole koskaan miellyttävä. Sekä klikkejä metsästävä media että poliittiset vastustajat tuntuvat toisinaan etsivän silmä kovana pienintäkin virheliikettä, jonka avulla poliitikon asemaa ja uskottavuutta voidaan horjuttaa. Somekommentoijat nostavat kriisien kierroksia aivan uusiin mittaluokkiin ja tuovat mukanaan vielä ikävämmät lieveilmiöt, kuten henkilökohtaiset loukkaukset ja uhkailun.
Poliittisen kohun vaikutukset nähtiin dramaattisella tavalla viimeksi perjantaina 5.6., kun valtiovarainministeri Katri Kulmuni erosi tehtävästään konsulttipalvelujen käyttöön liittyvien virhearvioiden takia. Virheliike itsessään ei ollut suuri, mutta ministeripestissä kyse on luottamuksesta henkilöön, jolla on valtaa julkisten varojen käytössä. Kokonaisuuden kannalta harkittuaan Kulmuni päätyi varmasti oikeaan ratkaisuun, joka sekin vaati suurta rohkeutta. Vähemmän kova tekijä ei olisi koskaan edes lähtenyt koko pestiin.
Merkittävässä poliittisessa tehtävässä, kuten puolueen puheenjohtajana, ministerinä tai edes kansanedustajana, toimiva nimittäin tietää varmasti pestinsä vaativuuden jo alusta saakka. Poliittinen vastuu on kannettava joka tilanteessa sekä oman puolueen, hallituskumppanien että kansalaisten suuntaan. Asema ei ole koskaan täysin turvattu, vaan aina ja joka puolelta löytyy niitä, jotka haluavat horjuttaa maata jalkojen alla. On opittava kestämään kritiikkiä ja arvostelua sekä tunnistamaan, milloin luottamusta riittää vastatuulesta huolimatta ja milloin on aika puhaltaa peli poikki.
Osa kritiikistä ja arvostelusta on paikallaan ja kuuluu demokratiaan – julkisia varoja käytettäessä on oltava kansalaisten luottamuksen arvoinen ja pelattava yhteisten sääntöjen mukaan. Toisinaan kuitenkin arvostelu kohdistuu aivan muuhun kuin itse toimintaan tai on mittakaavaltaan täysin epäsuhdassa siihen nähden, mitä on tehty tai sanottu. Osa kommentoijista tuntuu ajattelevan, että pelkästään julkisuuteen tai varsinkaan politiikkaan lähtevä on valinnut altistaa itsensä arvostelulle ja näin häneen on oikeutettua kohdistaa mitä tahansa kuraa ulkonäön pilkkaamisesta tappouhkauksiin.
Näiden kommenttien ja viestien tarkoituksena ei kuitenkaan ole vaalia demokratiaa tai testata poliitikkojen luotettavuutta. Niiden motiivina on selvästi joko kateus toisen ihmisen menestyksestä, oman pahan olon purkaminen näkyvillä olevaan kohteeseen taikka poliittisen vastustajan pelottelu hiljaiseksi. Vihamieliset kommentoijat ovat nimittäin huomanneet, että trollaus- ja uhkailumyrskyn kohteeksi joutunut reagoi usein saamaansa kohteluun joko lopettamalla poliittisen vaikuttamisen kokonaan tai ainakin lopettamalla tai vähentämällä kommentointia sosiaalisessa mediassa. Ja se on juuri näiden hyökkäysten tarkoitus.
Hyvä esimerkki tästä on myös yksi suomalaisen nuorten ilmastolakkoliikkeen johtohahmoista, Atte Ahokas, joka ilmoitti tänä keväänä pitävänsä taukoa vaikuttamisesta ja sosiaalisesta mediasta. Syynä tauolle oli Ahokkaan varsinkin Twitterissä ja yksityisviesteissä saama “kritiikki”, joka muistutti tasoltaan koulukiusaajien nimittelyä. Ilmastoliikkeen poliittiset vastustajat ottivat Ahokkaan kohteekseen tietäen, että jatkuva viestitulva on valtavan väsyttävää ja vie energiaa itse vaikuttamistyöstä. Sometauko oli varmasti Ahokkaan tapauksessa fiksu ratkaisu ja toivon sen palauttaneen hänen voimiaan.
Nykyisin poliitikkojen, vaikuttajien ja muiden julkisuuden henkilöiden kohtaamasta viestikurasta, uhkailuista, seksuaalisesta häirinnästä ja muusta epäasiallisesta kohtelusta uutisoidaan ja puhutaan aiempaa avoimemmin, mikä on hyvä. Myös Ahokkaan tapauksessa keskustelua käytiin, vaikka harva tuntui siinä ymmärtävän oman toimintansa kohtuuttomuutta. Politiikan ulkopuolelle keskustelut kuitenkin viestivät, että kohut, somemyrskyt ja häirintä ovat elimellinen osa politiikkaa, joka on vain kestettävä ja hinta, joka on maksettava julkisuudesta ja mahdollisuudesta vaikuttaa. Että edellytys vaikuttamiselle on paksu nahka. Tähän olen törmännyt monesti myös pyytäessäni uusia vaikuttajia ehdolle kuntavaaleihin: Ajankäyttöä enemmän mietityttää julkisuudesta maksettava hinta.
Itse olen päässyt verrattain vähällä somekommenttien suhteen, mutta huomaan, että pelkästään tieto vihapuheen yleisyydestä ja mahdollisuudesta vaikuttaa siihen, mistä ja miten puhun. Tarkoituksellinen provosointi ei ole aina paras politiikan teon väline muutenkaan, mutta ennen kaikkea ei silloin, jos sillä ei saavuta tavoitettaan ja saa lisäksi keollisen ansaitsematonta kuraa niskaansa. Toisinaan tulee mietittyä, olenko itse syypää siihen, että annan ikävien kommenttien mennä ihon alle.
Näinhän sen ei kuitenkaan pitäisi olla. Politiikassa edustetaan kaikkia ihmisiä, ja siksi mukaan on saatava kaikenlaisia ihmisiä – ei vain niitä, jotka ovat kasvattaneet paksun panssarin, jota ei läpäise mikään kritiikki tai henkilökohtainen loukkaus. Politiikkaan tarvitaan myös sydäntä, optimismia ja empatiaa. Siksi ei ole myöskään hyvä, jos panssarien testaaminen kohuilla ja kuralla on ainoa narratiivi, jota politiikan tekemisestä tarjoillaan. Politiikka on kuitenkin myös paljon muuta kuin kohuja: Se on yhteistyötä, tärkeiden arvojen edistämistä, uuden oppimista ja toisinaan myös aika kuivaa pakertamista.
Juuri siksi en suostu hiljenemään, lopettamaan kirjoittamista tai jättämään politiikkaa vihapuheen tai kohujen pelossa. Silloin nimittäin antaisin vallan juuri niille, jotka haluavat minun tekevän niin: Niille, jotka ovat tavoitteistani eri mieltä. Jos lakkaan ottamasta kantaa, saatan päätyä antamaan kaiken tilan niille kannoille, joita en arvosta, enkä saa annettua ääntä niille asioille ja ihmisille, joiden puolesta haluan puhua.
Jos luit tänne asti ja mietit vielä politiikkaan tai vaikuttamiseen ryhtymistä, rohkaisen lämpimästi uskaltamaan. Kerää ympärillesi yhteisö, joka tukee sinua, vaikka kaatuisit. Tuo oma mielipiteesi julki, sillä kukaan muu ei sitä tee yhtä hyvin kuin sinä. Voit myös laittaa minulle viestiä niin jutellaan siitä, miten politiikkaa voi tehdä juuri sinun ehdoillasi. Ei anneta huonosti käyttäytyvien hiljentäjien voittaa!