Kauteni Vihreiden koulutuspoliittisen työryhmän puheenjohtajana on jo lopuillaan, ja se tuntuu vähän haikealta. Kaksi vuotta sitten olin 24-vuotias, tuore kaupunginvaltuutettu, mutta muuten hyvin kokematon Vihreiden toiminnassa. Tuntui isolta kunnialta, että juuri minut haluttiin nostaa puheenjohtajan tehtävään, koska tiesin ettei se johdu pitkästä aktiiviurasta puolueessa, vaan asiantuntijuudestani työryhmän substanssissa.
Jätän työryhmäpuheenjohtajuuden kuitenkin ilolla, sillä tehtävämme on jo tehty: Olemme uudistaneet puolueen koulutuspolitiikan linjat, osallistuneet viime vuonna hyväksytyn poliittisen ohjelman muotoiluun ja kommentoineet yhteisiä linjoja aina hallitusohjelmaan asti. Työ on ollut mielettömän antoisaa, sillä saimme puheenjohtajaparini, tuoreen kansanedustajan Inka Hopsun kanssa kaksi vuotta sitten koota ympärillemme timantinkovan joukon koulutuksen asiantuntijoita eri alueilta. Yhdessä olemme pohtineet, mihin ongelmiin koulutuspolitiikalla tulisi seuraavaksi vastata, ja mitkä ovat tehokkaimmat toimenpiteet. Olemme kuulleet lukuisia asiantuntijajärjestöjä ja muotoilleet kirjauksia yötä myöten keskenämme ja valtuuskunnan kanssa.
Haikeus ei siis johdu siitä, että työ olisi jäänyt kesken. En myöskään tavoittele puoluevaltuuskunnan varapuheenjohtajan tehtäviä siksi, että edellisen tehtävän loppuminen on haikeaa. Kuvailin myös edellä matkaani työryhmän puheenjohtajana jopa tarpeettoman suurieleisesti – täysin tarkoituksella.
Näihin kaikkiin syy on sama: Tiedän, että tästä ryhmästä eturivin asiantuntijoita saisi vielä paljon, paljon enemmän irti. Seuraavassa avaan ajatuksiani siitä, miten työryhmien työskentelyä ja puolueen ohjelmatyötä tulisi uudistaa.
Työryhmä ei ole vain ohjelmia, vaan ideoita varten
Vihreiden ohjelmatyö ja työryhmärakenne on mennyt paljon eteenpäin jo tähän mennessä, verrattuna siihen, mikä tilanne ymmärtääkseni on vielä joitakin vuosia sitten ollut. Ohjelmia ei enää kirjoiteta vuosittain uusiksi vain kirjoittamisen vuoksi, vaan työryhmistä on haluttu rakentaa puolueen vaikuttamistyötä tukevia asiantuntijaelimiä. Puheenjohtajakauteni alussa meille toimitettiin kysely kunkin jäsenen erityisosaamisalueista, millä oli tarkoitus helpottaa yhteyden ottamista eduskuntaryhmästä työryhmän yksittäisiin jäseniin. Koko aikana en kuitenkaan kuullut yhdestäkään yhteydenotosta.
Päivystävänä asiantuntijana toimiminen olisi yksi hyvä tapa hyödyntää työryhmässä olevaa osaamista nykyistä paremmin. Se vaatii kuitenkin yhteyden tiivistämistä eduskuntaryhmän, puoluevaltuuskunnan ja työryhmien välillä merkittävästi, sillä rutiinia ei selvästikään ole syntynyt. Parhaimmillaan työryhmistä tai niiden osista voisi syntyä uusi linkki nopeatempoisen päivän politiikan ja kokoussyklissä kulkevan valtuuskuntatyöskentelyn välille. Myös valtuuskunta voisi hyödyntää työryhmien jäseniä esimerkiksi asiantuntija-alustajina kokousten poliittisiin keskusteluihin.
Täydentyvä reservi uusia keinoja ja ratkaisuja ei olisi varmasti haitaksi alkavan kauden aikana.
Toisaalta yhteyttä voitaisiin tiivistää myös toiseen suuntaan: Mitä jos aloite ja tarve uusiin ideoihin ei lähtisikään aina “ylhäältä” vaan myös “alhaalta” käsin? Tällä hetkellä työryhmät toimivat nimittäin lähinnä valtuuskunnan valmistelijoina, joiden agenda määrittyy pääasiassa valtuuskunnan työjärjestyksen pohjalta. Yhteyden avaaminen työryhmästä valtuuskuntaan tai eduskuntaan kannustaisi omaehtoisempaan työhön ja kokoontumiseen vaikkapa ajankohtaisen ongelman ratkaisemiseksi.
Temaattiset ohjelmamme, kärkitavoitteemme ja saavutuksemme hallitusohjelmassa ovat hyviä, mutta täydentyvä reservi uusia keinoja ja ratkaisuja ei olisi varmasti haitaksi alkavan kauden aikana.
Tehokas ohjelmatyö on strukturoitua ja osallistavaa
Vaikka työryhmien roolia voitaisiin laajentaa myös ohjelmatyön ulkopuolelle, on mielestäni tärkeää varmistaa, että tärkeimmät temaattiset ohjelmamme ovat ajan tasalla ja ne valmistellaan laadukkaasti. Tähän tarvitaan ennen kaikkea tukea, yhteisiä ohjeita ja rakenteita.
Puheenjohtajana toimiessani huomasin, että työryhmien työn järjestämisessä saa käyttää paljon vapautta. Tämä on toisaalta etu, mutta toisaalta haaste: Myös meillä kesti jonkin aikaa löytää parhaat toimintatavat, sillä valmiita malleja ei juuri ollut. Puheenjohtajan vastuulla on paljon, sillä resursseja on tarjolla niukasti paitsi kokouskustannusten, myös puoluetoimiston tuen puolesta. Yhteiset ohjeistukset, aikataulurungot ja taulukko- ja lomakepohjat kaikille työryhmille säästäisivät paljon turhaa työtä puolin ja toisin.
Osallisuus ei saa riippua siitä, mihin jäsenyhteisöön kuuluu.
Kaikkein eniten päänvaivaa aiheutti se, miten ohjelmatyössä tulee osallistaa ja kuulla jäseniä, päättävissä asemissa olevia aktiiveja ja sidosryhmiä. Ennen vaaleja ohjelman julkaisuun liittyy tietysti linjausten salassa pitämiseen liittyvää problematiikkaa. Sitäkin enemmän kannoin kuitenkin huolta siitä, voidaanko esimerkiksi yhden valtuuskuntaryhmän jäsenille antaa lupa avata kommentointimahdollisuus myös piirinsä jäsenille, jos kaikissa piireissä ei sitä tehdä. Useammat silmät tuottavat usein laadukkaampia tuloksia, mutta osallisuus ei saisi riippua siitä, mihin jäsenyhteisöön kuuluu ja miten aktiivinen sen edustaja valtuuskunnassa on.
Siksi toivoisin, että valtuuskunta voisi laatia oman osallisuusmallin tai vähintään yhtenäisen ohjeen siihen, millä tavalla myös jäsenet voisivat päästä ohjelmien valmisteluun mukaan. Monta organisaatiota ja kokousta nähneenä, lukuisia ohjelmia valmistelleena ja osallisuuteen sekä työssä että opinnoissa erikoistuneena voisin tarjota tähän oman panokseni.
Ohjeiden lisäksi tehokas ohjelma- ja työryhmätyö tarvitsee myös tukea. Puoluetoimiston tuen ja rahallisten resurssien kasvattamisen lisäksi koen, että myös erillisen työryhmäyhteyshenkilön nimeäminen valtuuskunnan puheenjohtajistosta parantaisi työryhmien asemaa. Toisaalta työryhmäpuheenjohtajista voisi myös koota tiiviimmän verkoston, jonka avulla niin rakenteiden yhtenäisyys, työryhmien välinen koordinointi asiakysymysten jakamisessa, kuin yhteys valtuuskuntaan, puoluetoimistoon ja eduskuntaryhmään olisi nykyistä helpompaa.