Meidän yhteiskunnassamme kuuluu ihailla ja kunnioittaa onnistujia. Niitä, jotka tekevät vapaaehtoisesti kahta työtä, perustavat oman yrityksen ja onnistuvat vielä ylläpitämään perhearkea samaan aikaan. Niitä, jotka eivät ole tänäkään vuonna pitäneet päivääkään lomaa tai sairausvapaata ja etenevät urallaan tasaisesti. Niitä, jotka suorittavat opintonsa vaadittua nopeammin ja käyvät samalla töissä – niitä kutsumme superopiskelijoiksi. Näistä ihmisistä media kirjoittaa sankaritarinoita, ja näihin ihmisiin meidänkin kuuluisi verrata omassa elämässämme onnistumista.
Olen itsekin kutsunut itseäni perfektionistiksi ja tullut tunnetuksi ihmisenä, joka tekee paljon ja onnistuu etenemään urallaan. Samalla kuitenkin opintojeni keskeneräisyys on yleinen vitsin aihe erityisesti minut tunteville, ja koen itsekin usein tarvetta vähätellä itseäni sen vuoksi, että en sovi tavoiteopiskelijan muottiin. Ympäröivässä yhteiskunnassa kaikki kertoo, että olen epäonnistunut, vaikka opiskelun sijaan olen tehnyt itseni tarpeelliseksi muilla tavoin: töitä tekemällä, veroja maksamalla ja yhteisiä etuja ajamalla.
Erityisesti opiskeluun liittyvä yhteiskunnan tuki onkin rakennettu sellaiseen maailmaan, jota ei enää ole. Opiskelijaa pusketaan toimeentuloa kiristämällä valmistumaan mahdollisimman nopeasti, vaikka työmarkkinat vaativat yhä enemmän opintojen aikaista työkokemusta, eikä pelkkä tutkinto enää takaa työpaikkaa. Jos työnteko tai muut syyt hidastavat opintoja, ratkaisuksi tarjotaan niiden viimeistelyä töiden ohella. Useita vuosia kuvittelin itsekin pystyväni yhdistämään kokopäivätyön, politiikan ja opiskelun edistämisen.
Sama koskee myös työelämää: Työttömyyden turva perustuu siihen, että jokainen meistä kykenee kokoaikaiseen ja täysiviikkoiseen työhön. Myös työttömyys perustuu erityisesti aktiivimallin myötä suorituksiin, jotka tukijärjestelmä arvioi riittäviksi tai riittämättömiksi. Osapäiväistä ja osa-aikaista työtä ei vieläkään huomioida oikeanlaisena työnä, vaikka se voisi monella sopia paremmin elämäntilanteeseen tai hyvinvointiin.
Yhteiskuntamme perustuu siis pitkälti siihen, että ainoa riittävä suoritus on 100% tai mahdollisesti vähän vielä enemmän. Samaan aikaan tiedämme, että koko ajan kasvava osuus opiskelijoista kärsii uupumuksesta ja siitä johtuvista muista mielenterveyden ongelmista, burn outista ja riittämättömyyden tunteesta on tullut normaali osa työuran rakentamista, ja moni jää jopa sairaseläkkeelle loppuunpalamisesta johtuen.
Mitäpä jos onnistujien ihannoimisen ja täydelliseen suoritukseen pyrkimisen sijaan yhteiskuntamme perustuisi niiden tukemiseen, jotka eivät pysty optimisuoritukseen? Mitä jos riittäisi että tekee oman parhaansa, eikä sitä, minkä joku muu määrittää mahdolliseksi? Mitä jos antaisimme ihmisen osallistua tuottavaan työhön vaikka vain osan päivästään, sen sijaan että työnnämme hänet syrjään, jos ei hän syystä tai toisesta pysty kokonaiseen?
Minä olen jo ymmärtänyt, että vaikka riittämättömyyden tunne kuuluu nuoren ihmisen elämään, ei minun tarvitse olla superihminen. Haluan sellaisen yhteiskunnan, jossa kenenkään muunkaan ei tarvitse.