Viime viikolla julkaistiin perustulokokeilun ensimmäisen vuoden arviointi, jonka sanoma oli tiivistetysti varsin selvä: perustulo ei lisännyt koeryhmän työllisyyttä, mutta paransi hyvinvointia.
Kokeiluun osallistui siis 2000 satunnaisesti valittua, minimityöttömyysetuuksiin oikeutettua ihmistä, joiden vastauksia verrattiin nykyisenlaista työttömyysturvaa saman ajan saaneeseen vertailuryhmään. Kummankin ryhmän työssäolopäivät olivat jotakuinkin samalla tasolla, mutta hyvinvoinnin ja toivon kokemukset vaihtelivat: koeryhmä uskoi kokeilun loputtua enemmän omaan työllistymiseensä ja koki vertailuryhmää vähemmän stressiä.
Oliko kyseessä sosiaaliturvan vai työllistämispolitiikan kokeilu? Mistä lähtien sosiaaliturvan ensisijainen tehtävä on ollut lisätä työllisyyttä eikä turvata ihmisen toimeentulo?
Näiden tulosten perusteella osa asiaa kommentoineista tulkitsi, että perustulo on turha, koska se ei lisää työllisyyttä – tai siis koska näiden 2000 ihmisen työssäolopäivien määrä ei noussut yhdessä vuodessa tilastollisesti merkitsevästi korkeammalle kuin vertailuryhmällä.
Jos tämä on oikeasti argumentti perustuloa vastaan, herää väkisinkin kysymys: oliko kyseessä sosiaaliturvan vai työllistämispolitiikan kokeilu? Mistä lähtien sosiaaliturvan ensisijainen tehtävä on ollut lisätä työllisyyttä eikä turvata ihmisen toimeentulo?
Ymmärrän kyllä, mistä tämä ajatus tulee. Yksi perustulon hyvistä puolista on nimittäin se, että se vähentää sosiaaliturvan hakemiseen liittyvää byrokratiaa ja vapauttaa sitä kautta aikaa itse työn hakemiseen.
Kuitenkin ajatus siitä, että pelkästään ylimääräinen aika tarkoittaisi automaattisesti työn löytymistä, tuntuu työttömän itsensä syyllistämiseltä. Jos työllistymisen ajatellaan olevan kiinni vain työttömän oman ajan määrästä, on silloin hakijan syy, ellei työtä löydy, vaikka vapaa-aika lisääntyy. Työttömyyden takana on kuitenkin monia muitakin syitä. Osa työttömiksi merkityistä suomalaisista on todellisuudessa kokonaan tai osittain työkyvyttömiä, osalla taas työttömyys johtuu työmarkkinoiden ja ammattien tarpeen muuttumisesta. On hölmöä kuvitella, että nämä haasteet ratkeaisivat pelkällä sosiaaliturvajärjestelmän muutoksella. Silloin unohdetaan, että työttömyyden vähentämiseen tarvitaan kipeästi myös esimerkiksi parempia ja joustavampia työllisyyspalveluita, kuntoutusta sekä mahdollisuuksia täydennyskoulutukseen.
Tämä ajattelutapa kumpuaa ihmiskuvasta, jossa ihminen katsotaan lähtökohtaisesti laiskaksi ja saamattomaksi.
Pelkkä työllistymisvaikutuksen tuijottaminen kertoo myös paljon sanojan ihmiskuvasta, kuten Tuija Siltamäki mainiossa kolumnissaan kuvaa.
Tällä hallituskaudella olemme nähneet lukuisia uudistusesityksiä, joiden taustalla on ajatus siitä, että työtön ei hae töitä, ellei työttömyysturva pakota siihen. Niin kutsuttu aktiivimalli lisäsi byrokratiaa esittelemällä turvaan taas uuden säännön, jonka mukaan liian vähäinen ja vääränlainen aktiivisuus pudottaa tuen määrää. Erilaisten aktivointitoimien kannattajat uskovat usein myös, että perustulolla olisi ensisijaisesti passivoiva vaikutus ihmiseen. Tämä ajattelutapa kumpuaa ihmiskuvasta, jossa ihminen katsotaan lähtökohtaisesti laiskaksi ja saamattomaksi, ja työttömyys tai köyhyys todennäköisemmin omaksi valinnaksi kuin seuraukseksi yhteiskunnan epäedullisista rakenteista.
Katsotaanpa asiaa toiselta kantilta. Jos perustulon saajien työpäivien määrä pysyi samana kuin vertailuryhmällä, tämä tarkoittaa, että perustulo ei ainakaan passivoinut. Sen sijaan koeryhmän hyvinvointi parani, ja heistä suurempi osa uskoi työllistyvänsä tulevaisuudessa, kuin vertailuryhmästä. Eikö tätä tulosta olisi hyvinvointivaltiossa syytä juhlia? Lopulta työttömyysasteen nostamisenkin perimmäisenä tavoitteena on kerryttää varoja siihen, että voidaan huolehtia kaikkien ihmisten hyvinvoinnista – etenkin niiden, jotka eivät siihen syystä tai toisesta itse kykene. Tämä on syytä muistaa kaikessa työttömyydestä ja sosiaaliturvasta käytävässä keskustelussa.
Toisin kuin työttömiä koskevasta keskustelusta voisi välillä päätellä, työttömät tai muutkaan ihmiset eivät ole lähtökohtaisesti laiskoja tai köyhiä omasta tahdostaan. Liika byrokratia sen sijaan passivoi ja lamaannuttaa. Perustulossa ajatuksena on paitsi byrokratian vähentäminen, myös monenlaisen työn ja monenlaisten elämäntilanteiden tunnistaminen. Ajan vapautuminen lomakkeiden täyttämisestä työnhakuun on yksi hyvä puoli, mutta mielestäni sitäkin tärkeämpää on antaa ihmiselle kokemus siitä, että yhteiskunta luottaa häneen, eikä hänen ihmisarvoaan mitata pelkällä työllisyysstatuksella.
Jos tätä uskoa ja hyvinvointia onnistuttiin kohottamaan jo lyhyellä kokeilulla, miettikää mikä potentiaali vapautuisi, jos kaikki meistä saisivat tukihakemuspaperien täyttämisen sijaan tehdä oikeasti sitä, missä olemme hyviä. Uskon että tämä, yhdessä toimivien tuki- ja koulutuspalveluiden kanssa, olisi varmempi tapa olla jättämättä ketään työttömyyskierteeseen, kuin aktiivisuuteen perustuvat leikkurit tai tyhjä puhe siitä, miten työn vastaanottamisen pitäisi olla kannattavaa. Siksi olisi tärkeää muistaa myös se, että perustulo on määritelmällisesti vastikkeeton.
Seuraavaksi jäämme odottamaan koko perustulokokeilun loppuraporttia, erityisesti vaikutusarvioita eri syistä työttömäksi jääneiden tilanteeseen. Samalla jo näistä tuloksista voidaan ottaa oppia, jos vain muistetaan, että perustulokokeilun tarkoitus oli alun alkaenkin pohjustaa sosiaaliturvan kokonaisuudistusta, ei toimia lyhyen aikavälin työllisyysautomaattina.