Nähdessäni eilen Helsingin Sanomissa julkaistun artikkelin otsikon – “Yksiöt viedään nyt käsistä, kun opiskelijat etsivät asuntoa syksyksi – Nostiko asumistuen muutos opiskelijoiden asumiskriteerit jo liian korkealle?” – sisälläni kiehahti. Artikkeli sinällään on hyvä, mutta sen otsikosta paistaa syvälle opiskelijoita koskevaan keskusteluun pinttynyt taustaoletus siitä, että opiskelijan elämän kuuluukin olla ankeaa.
Saman argumentin sain kuulla useaan otteeseen myös vuosi sitten, kun opiskelijoiden siirtyminen yleisen asumistuen piiriin oli astumassa voimaan. Asiaa puitiin lehtien palstoilla ja silloinkin Huomenta Suomen haastattelussa. Moni pelkäsi, että asuntojen vuokrat nousisivat pilviin nimenomaan tämän vuoksi, eikä kukaan enää haluaisi asua muussa kuin hulppeassa kerrostaloasunnossa Helsingin keskustassa yhteiskunnan varoilla. Opiskelijoiden siirtyminen samaan kategoriaan muiden heikommin toimeentulevien ryhmien kanssa tuntui olevan ylitsepääsemättömän epäoikeudenmukaista. Kun kysyin miksi, perustelut olivat hyvin moninaiset.
“Koska ennenkin oli vaikeaa”
Tämä perustelu pätee myös keskusteluun opintotuesta. Koska puhujan, yleensä joitakin vuosikymmeniä vanhemman, opiskeluaikana opintotuki oli nykyistä pienempi, pelkkää lainaa tai ei vielä edes olemassa, on perusteltua että nykyisillä opiskelijoilla asiat eivät olisi paremmin. Samassa rytäkässä monesti unohtuu, että “vanhoina hyvinä aikoina” opinto-oikeus oli täysin rajaton, jolloin esimerkiksi töissäkäynti opintojen aikana ei riskeerannut mahdollisuuksia suorittaa tutkintoa loppuun. Harvempi samoista puhujista myöskään haikailee muuten vanhoihin aikoihin, esimerkiksi kannattamalla naisten äänioikeuden poistamista vain koska ennenkään ei ollut. Siitä huolimatta jostain syystä opiskelija vertautuu helpommin opiskelijaan vuosikymmenten takaa kuin toiseen nykyajassa elävään henkilöön, joka kaipaa toimeentuloonsa tukea.
“Koska opiskelija on tulevaisuudessa rikas”
Vanha kunnon ryysyistä rikkauksiin -argumentti: Jos nyt kärsii oikein kunnolla, on oikeutettu hyvään sitten myöhemmin. Ja kääntäen: Koska koulutus tuottaa palkkahyötyä, on oikein, että yhteiskunta ei tue sen saavuttamisessa vaan yksilö tekee kaiken työn. Ajatus, joka heitetään usein myös keskustelussa koulutuksen maksuttomuudesta, sopii kuitenkin huonosti hyvinvointiyhteiskunnan ajatukseen siitä, että yksilön saavuttamaa etua tasataan yhteiskunnan hyväksi verotuksen keinoin. Se myös pelkistää korkeakoulutetun käsitteen tarkoittamaan vain keskimääräistä paremman toimeentulon takaavia aloja, vaikka todellisuudella moni pitkä koulutus pätevöittää varsin keskinkertaisesti palkattuun alaan erityisesti julkisen sektorin tapauksissa. Progressiivisen verotuksen ja muun hyvinvointivaltion ansiosta voimme onneksi ajatella, että jokaisella on oikeus tulla toimeen ja olla arvokas osa yhteiskuntaa jo tänään, eikä vasta sitten, kun on jollakin tapaa valmis ja tuottava sellainen.
“Kuka sitten asuu opiskelija-asunnoissa, soluissa ja edullisissa asunnoissa?”
Tämä saattaa tulla yllätyksenä, mutta opiskelijat ovat paitsi osa yhteiskuntaa, myös sen muun yhteiskunnan tapaan varsin moninainen joukko ihmisiä. Yleinen asumistuki ei tarkoita sitä, että yhteiskunta kustantaisi kenelle tahansa minkälaisen tahansa asunnon, vaan tukeen on myös opiskelijalla määritetty alueen hintatasoon sidottu vuokrakatto. Yhä edelleen siis tulee olemaan niitä, joiden elämäntilanteeseen opiskelija-asunto tai soluhuone on juuri se oikea, ja asumistuen yksilökohtaisuudella myös yhdessä asuminen olisi edelleen kannattavaa. Jokaisella meistä kuitenkaan perhe- tai muu elämäntilanne ei sovellu niihin edullisimpiin asuntoihin, jolloin tuen riittämättömyys sopivaan asuntoon voi muodostua esteeksi suorittaa opintoja ensinkään. On myös muistettava, että opiskelija-asuntoja riittää tällä hetkellä kaupungista riippuen noin kolmannekselle asuntoja tarvitsevista, joten on perusteltua, että myös muissa, markkinatilanteesta johtuen kalliimmissa, asunnoissa asuminen on mahdollista.
Oli sitten kyse opiskelijasta tai kenestä tahansa, on mielestäni täysin perusteltua ja kannattavaa, että tukimekanismit ovat sellaisia, että myös hetkellisen matalamman toimeentulon – esimerkiksi opiskelun, työttömyyden, tai sairastumisen – aikana on mahdollista elää ihmisarvoista elämää ja keskittyä olennaiseen. Jos kaikki energia ja huomio täytyy kohdistaa oman toimeentulon turvaamiseen jollakin muulla keinolla, ei aikaa jää tilanteen kannalta keskeisimpään tehtävään – opiskeluun, työn hankkimiseen tai paranemiseen. Toimeentuloon liittyvä stressi on myös tutkitusti paitsi keskeisimpiä esteitä opintojen jatkamiseen, myös merkittävä mielenterveysongelmien aiheuttaja. Siksi on myös yhteiskunnan varojen kannalta kannattavaa varmistaa, että jokainen pystyy osallistumaan niiden kerryttämiseen täysipainoisesti kun lopulta saa siihen tilaisuuden, eikä ole jo esimerkiksi valmistuessaan loppuun palamisen vuoksi työkyvytön.